EUCEN-verkoston puheenjohtaja,
professori Michel Feutrie arvostaa
suomalaista koulutuskulttuuria.
Elinikäinen oppiminen on koko yliopiston asia
Elinikäinen oppiminen on nostettu olennaiseksi osaksi Turun yliopiston voimassa olevaa strategiaa. Opintoasiainneuvoston alaisuudessa toimiva jaosto on aloittanut työnsä periaatteen edistämiseksi käytännössä. Yliopistopalveluissa suunnittelija Julian Lindberg työskentelee kokonaisuuden koordinoimiseksi yliopistossa.
Euroopan yliopistojen elinikäisen oppimisen verkosto EUCEN kokoontuu tällä viikolla Lillen kaupunkiin Ranskaan pohtimaan, miten strategiat saadaan näkyviksi yliopistojen arjessa. Koulutus- ja kehittämiskeskus Brahean johtajan Kari Seppälän haastattelussa verkoston puheenjohtaja professori Michel Feutrie pohdiskelee tilannetta ja kehityspolkuja.
Missä vaiheessa elinikäisen oppimisen kehittäminen on Euroopan yliopistoissa?
– Vaikka Euroopassa ollaan laajasti samaa mieltä opiskelun "kehdosta hautaan" -periaatteesta, ongelmana on, että yhteinen käsitys päämäärän sisällöistä ja konkreettisista toteutusmuodoista puuttuu. Käsitteen trendikkyys on saanut useimpien oppilaitosten johtajat julistamaan, että heillä on elinikäisen oppimisen strategia tai että sen sisältöjä hiotaan. Tämä on johtamassa kerrassaan sekavaan tilanteeseen. Erityisesti korkea-asteen koulutuksessa elinikäisestä oppimisesta on olemassa lähes yhtä monta määritelmää kuin on yliopistoja.
Nyt on aika siirtyä retoriikasta toimintaan. Viime vuosina useissa merkittävissä EUCENin johtamissa EU-projekteissa on yritetty määritellä yliopistojen elinikäisen oppimisen strategisia ulottuvuuksia. Projektit ovat laatineet suosituksia, jotta yliopistot voisivat edetä elinikäisen oppimisen periaatteen tunnustajista todellisiksi elinikäisen oppimisen instituutioiksi. Vuonna 2008 EUA (European Universities Association) julkaisi eurooppalaisten yliopistojen elinikäisen oppimisen peruskirjan, jossa nimettiin kymmenen velvoi-tetta yliopistoille ja valtioiden hallituksille. Käsitteen määrittely on kuitenkin vain osa ongelmaa. Mielestäni työtä täytyy tehdä konkreettisten tulosten saavuttamiseksi ja elinikäisen oppimisen näkökulman juurruttamiseksi yliopiston kaikkeen toimintaan.
Jotkin käynnissä olevat eurooppalaiset projektit toivovat voivansa luoda todelliset edellytykset elinikäisen oppimisen toteutukselle, ja laativat ohjeita yksityiskohtaisten suunnitelmien kehittämiseksi. Tarkastelles-sani kaikkein edistyneimpiä yliopistoja, sanoisin, että useimmat niistä ovat "omaksumisvaiheessa". Tämä tarkoittaa, että ne ovat uskoneet tehtävän aikuiskoulutusyksiköilleen. Tällöin on tapahtunut sekaannus elinikäisen oppimisen ja aikuiskoulutuksen välillä. Joillakin on tosin mielenkiintoisia aloitteita opiskelijoiden eriyttämiseksi, oppimispolkujen joustavuuden ja henkilökohtaisuuden lisäämiseksi sekä uusien palveluiden tuottamiseksi muun muassa ohjauksessa, neuvonnassa ja mentoroinnissa.
Vain muutamat ovat saavuttaneet vaiheen, jota kutsun "organisatoriseksi vaiheeksi". Tämä tarkoittaa, että ne ovat edistyneet jossain määrin peruskoulutuksen ja aikuiskoulutuksen integroinnissa jatkuvaksi prosessiksi. Töitä tehdään yhteisten periaatteiden pohjalta, vaikka oppijoille tarkoitetut palvelut tuotetaan eri yksiköiden toimesta. Opiskelijoiden erilaisuutta hyödynnetään opiskeluryhmiä sekoittamalla; omaksutaan uusia sisäisiä ohjeita ja hallintokäytäntöjä; aikataulu ei välttämättä perustu akateemiseen lukuvuoteen. Nämä yliopistot ovat myös tietoisia niiden alueellisista ja paikallisista vas-tuista.
Miten näet yliopistojen roolin tulevaisuudessa elinikäisessä oppimisessa? Mitä haasteita ja mahdollisuuksia on edessä?
– Yliopistoilla on keskeinen asema elinikäisen oppimisen toteuttamisessa. Länsimaissa ikäryhmästä noin puolella on nyt tai lähitulevaisuudessa pääsy korkeakouluopintoihin. Tämä ei yksinomaan vastaa sosiaalisiin tarpeisiin, vaan on myös välttämättömyys kansantalouden näkökulmasta; korkeatasoista osaamista on integroitava yhä enemmän tuotantoon ja palveluihin. Useimmat hallitukset ovat tietoisia asiasta, ja se näkyy kasvavina investointeina tutkimukseen ja korkeakoulutukseen. Toisaalta nopeat muutokset tieteen ja teknologian alalla pakottavat myös nuoret opiskelijat näkemään oppimisensa ja oppimispolkunsa jatkumona, joka ei pääty maisterin tai tohtorin tutkintoon. Heidän on ymmärrettävä, että heidän tuleva työuransa velvoittaa heidät palaamaan yliopistoon useita kertoja, eikä vain lyhytkursseille, vaan osallistumaan varsin pitkiinkin koulutusohjelmiin, jotka todennäköisesti auttavat heitä kohtaamaan uusia haasteita.
Yliopistojen tehtävänä on yrittää kohdata tämä uusi haaste, todennäköisesti tärkein haaste vuosiin. Niiden on tarjottava opiskelijoilleen pitkäaikaisia palveluja aina lukion päättymisestä koko elämän ajan, jotta he voivat työllistyä ja antaa panoksensa yhteiskunnalle mahdollisimman hyvin. Tämä on yliopistojen uusi velvollisuus ja edellyttää merkittäviä muutoksia yliopistojen toiminnan organisoinnissa ja palvelujen tuottamisessa. "Opiskelija-asiakkaiden" tarpeisiin on voitava vastata heidän kysyessään ohjelmia ja palveluja, jotka mahdollistavat heidän osallistumisensa kun aika on oikea.
Millaisena näet tilanteen Suomessa? Miten suomalaiset yliopistot, mukaan lukien Turun yliopisto, voivat edistää elinikäistä oppimista?
– Haluaisin aloittaa pienellä kertomuksella. Muistan erään korkeakoulujohdon tapaamisen EU:n Ranskan puheenjohtajuuskaudella Strasbourgissa. Tapaamisen teemana oli elinikäinen oppiminen korkeakouluissa. EUCEN-verkostoa - edustajina tuolloinen pääsihteeri Pat Davies, Kari Seppälä ja minä - pyydettiin alustamaan keskustelua. Vain harvalla korkea-asteen johtajalla oli aidosti annettavaa keskusteluun. Yksi poikkeus oli Suomen opetusministeriössä yliopistokoulutuksesta vastaava johtaja. Kertomus sisältää mielestäni kaksi opetusta.
Suomen vahvuus on sen edustajien pätevyydessä kasvatus- ja koulutusasioissa. Teidän maallanne on todellinen koulutuskulttuuri. Ja kun me teemme aloitteita muissa maissa, meidän täytyy katsoa, mitä te teette pohjoismaissa, erityisesti Suomessa. Te olette Euroopan kärkeä sekä korkeakoulutukseen investoinnissa – viime vuosina jopa 3,7 % bruttokansantuotteesta – että osallistujamäärissä. Suomessa elinikäisellä oppimisella on pitkä perinne osana kulttuuria. Ja me ihailemme sitä, miten se yhdistetään paikalliseen ja alueelliseen kehittämiseen ja yhteistyöhön eri tahojen kanssa.
Mutta tässä voimakkaassa sitoutumisessa on nähtävissä myös heikkouksia. Itse tunnistan kaksi olennaista lähitulevaisuuden ongelmaa. Ensimmäinen on järjestelmän jäykkyys ja vaikeus muuttaa järjestelmää, joka perustuu yksimielisyyteen ja joka on jo vuosien ajan todistanut vahvuutensa ja tehokkuutensa. Toinen on perusopetuksen ja aikuiskoulutuksen erottaminen toisistaan. Tämä oli ehkä alun perin tarkoituksenmukaista vahvan järjestelmän kehittämiseksi, mutta en usko, että se on sitä enää uusien haasteiden edessä. Mahdollisesti yliopistojen on arvioitava uudelleen organisaatiorakenteitaan.
Tarkasteltaessa erikseen Turun yliopistoa oma käsitykseni on, että yliopistonne on tehnyt aloitteen tärkei-den muutosten aikaansaamiseksi. Todennäköisesti se pystyy kohtaamaan edellä mainitut uudet haasteet paremmin valmistautuneena kuin muut yliopistot. Tarvitsemme Euroopan tasolla suunnannäyttäjiä valai-semaan tietä, ja olen vakuuttunut, että Turun yliopisto on yksi niistä.
EUCEN-konferenssin verkkosivut : http://sudes.univ-lille1.fr/eucen/home.html